Blogi: Hyvän historia ja palveluohjaus

9.2.2021

Usein törmäämme kysymykseen siitä, onko ihminen peremmiltään hyvä vai paha, egoisti vai altruisti. Joululahjaksi saamani Rutger Bergmanin kirja ”Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa” valottaa tätä kysymystä. Se mitä Bergman teoksessaan tieteellisiin tutkimuksiin viitaten osoittaa, että löytyy kiistämättömiä todisteita siitä, että ihminen on hyvä.

Bergman osoittaa, että kaikki tieteelliset ja muut todisteet, jossa ihmisen hyvyys on voitu osoittaa, on sivuutettu. Ehkä sen takia, että nykyinen kilpailuun perustuva yhteiskuntamme rakentuu toisenlaiseen ihmiskuvaan. Eräänlainen vedenjakaja ihmiskunnan historiassa oli siirtyminen metsästäjä-keräilijäkulttuurista maanviljelykulttuuriin. Yhteistoimintaan ja tasa-arvoon perustuva kulttuuri korvautui silloin maan omistamisen ja viljelmien hallinnan kulttuurilla.

Hyvyyden historialla on monta yhtymäkohtaa palveluohjaukseen. Jos esimerkiksi joskus olet miettinyt, miten voi olla mahdollista, että ihmisen omat voimavarat, toiveet ja halut niin usein sivuutetaan palvelutuotannossa, se selittyy hyvin Rutgerin teorioiden kautta. Kirjailijan mielestä uskomus hyvään ihmisessä on korvautunut uskomuksella ihmisen omahyväisyydestä. Ihminen ei ymmärrä omaa parastaan, vaan hän toimii itsekeskeisesti ja vastoin omaa parastaan. Sen takia häntä on valistettava, ohjattava ja valmennettava.

Varmaan olet myös kuullut kannustavan sosiaaliturvan periaatteesta. Olettamus perustuu tietenkin siihen, ettei ihminen oikeastaan halua tehdä työtä, koska on luonteeltaan laiska. Tästä syystä kaiken tuen saaminen tulisi olla mahdollisimman vaikeaa, palvelutuotantoa tulisi voida hallinnoida ja tarkoin rajata ja palveluiden tulisi aina toimia järjestelmän ehdoilla. Muussa tapauksessa voi käydä niin, että pian kaikki kansalaiset kuuluvat tukea saavaan kategoriaan. Hyvä kohtaamiseen perustuva ymmärrys saattaa sekin kukaties houkutella joutilaisuuteen.

Mutta ei kuulu hyvää työntekijäpuolellekaan. Koska asiakastyöntekijöiden kykyyn ja tai taitoon ei luoteta, tarvitaan johtajia mittaamaan suoritteita, hallinnoimaan ja ohjaamaan. Muuten ei asiakastyöstä tule yhtään mitään. Tämäkin ajatus perustuu ihmisten aliarvioimiseen. Kun työntekijöitä ei oikein arvosteta, on aivan selvä, etteivät he myöskään aina osaa arvostaa asiakkaita. Ja kuten Bergman toteaa, mitä suuremmaksi hallinto kasvaa, sitä enemmän syntyy myös ajatuksia siitä, miten käytännön asiakastyötä pitäisi hallinnoida, kehittää ja muuttaa. Ehkä verbi tuotteistaa sopisi myös tähän samaan.

Bergman kirjoittaa hollantilaisesta kotihoidon kehittämisestä. Eräs kotihoitoa pyörittävän yrityksen johtaja huomasi, että kodinhoitajat selviytyivät paljon paremmin ilman minkäänlaista johtamista. Kun tietty kodinhoitajien ryhmä sai yhteisvastuullisesti huolehtia asiakkaistaan, he suoriutuivat tehtävästään paremmin, tehokkaammin ja vastuullisemmin. Nyt tämä malli onkin leviämässä yleiseen käyttöön koko Hollannissa.

Bergman tosin varoittaa empatian tunteen liiallisesta ylistämisestä. Empatia on tärkeä tunne toisen ymmärtämisessä. Se voi kuitenkin myös olla tunne, jolla ihmiset jaetaan ystäviin ja vihollisiin. Xenofobia eli vieraskammo voi olla empatian kääntöpuoli. Koska läheisyys ja tiivis kanssakäyminen on parasta lääkettä ennakkoluuloja ja rasismia vastaan, kuten Rutger toteaa, emme saisi kääntää selkäämme vieraalle vaan pyrkiä yhteyteen ja ymmärtämiseen. Ihmiset ovat kaikkialla maailmassa hyvin samankaltaisia.

Suosittelen kaikille vahvasti Bergmanin kirjaa. Ihmiskunta kehittyy ja oppii paljon nopeammin sosiaalisesti yhteistyökykyisten ihmisten kuin älykkäiden yksilöiden kautta. Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen olento. Tämä tieto rauhoittaa ja lämmittää!


Sauli Suominen