Luin jonkin aikaa sitten Hesarissa artikkelin, jossa käsiteltiin rikkaiden mielipiteistä tehtyä tutkimusta. Mieleen jäivät lainaukset. Suhtautuminen syrjäytyneisiin oli, ellei vihamielistä niin ainakin nuivaa. Ei siinä, etten olisi tällaisiin asenteisiin törmännyt jo aikaisemmin ja jopa niitä jossain suhteessa ymmärtäisi. ”Miksi joitakin elätetään yhteiskunnan varoilla, kun minä olen tosissani yrittänyt ja tehnyt ympäripyöreitä päiviä oman hyvinvointini eteen”, on varmaan monen ajatus.

Monet eivät varmaan maksa mielellään veroja, erityisesti jos niiden arvellaan menevän jonkun saamattoman ihmisen elättämiseen. En voi väittää, että minäkään kovin mielelläni aina veroja maksan. Voin jopa ajatella, että rahani voivat mennä jonkin sellaisen toiminnan ylläpitoon, jota en hyväksy. Enkä minäkään kovin mielelläni kuuntele jonkun nuoren puheitä siitä, että hän mieluummin pelaa kotona tietokonepelejä, kun käy töissä.

Meikäläinen on kuitenkin myös kokenut, että ihminen voi ottaa ihan uskomattomia harppauksia eteenpäin, silloin kun hän on tavannut jonkun toisen ihmisen, joka häneen uskoo ja ylläpitää toivoa. Samoin olen oppinut ymmärtämään, että ihminen, joka kehuu elämäänsä toimeentulotuen varassa, tekee sen vain siitä syystä, että se on ainoa jäljellä oleva keino pitää kiinni omasta itsekunnioituksestaan ja ihmisarvostaan. Itsekunnioitus on kaikille ihmisille perustavanlaatuinen tarve.

Ihmiselle, joka näkee toisen ihmisen vain ”oman onnensa seppänä” on vaikea ymmärtää elämässään taloudellisesti huonommin pärjänneitä. Heidän on vaikea uskoa, että useimmat meistä tosiaan mieluiten kävisivät töissä ja rakastaisivat, perustaisivat perheen ja saisivat lapsia niin kuin kaikki muut. He eivät myöskään usko, että kaikenlaisten tukien leikkaaminen vain auttaisi muutamaa prosenttia työllistymään ja johtaisi loppujen kohdalla entistä syvempään syrjäytymiseen ja tätä kautta yhteiskuntarauhan pahempaan rikkoutumiseen. 

En kutenkaan usko siihenkään, että tukien nostaminen sinänsä auttaisi parempaan elämänhallintaan ja työllistymiseen, muutamia erityisryhmiä tai tapauksia lukuun ottamatta. Yhteiskunnassa on ihmisiä, joiden sosiaalinen, psykologinen tai biologinen tausta johtaa siihen, että heidän on vaikeampi työllistyä, esimerkkeinä huonosti voivat perheet, tunne-elämän häiriöt ja alhainen älykkyyden taso. Ennen monet kansalaisista ”ajautuivat” töihin ja normaaliin elämään. Nyky-yhteiskunta vaatii kuitenkin suunnitelmallisuutta ja ajautumaan jättäytyminen johtaa elämän syrjäpoluille.

Olen ilolla seurannut johtavan päivälehtemme kirjoittelua työllistämistä edistävistä ja syrjäytymistä ehkäisevistä keinoista. Yhä useampi puhuu siitä, että työtön ehkä tarvitsisi jonkun läheisen työntekijän, joka auttaisi häntä työelämän kriisikohdissa tai opiskelu- ja työelämän nivelvaiheissa. Useinkaan tätä henkilökohtaisen suhteen varaan perustuvaa ohjausta ja neuvontaa ei kuitenkaan tunnuta ymmärrettävän. ”Meillä keskustelevat asiat eivät henkilöt”, minua kerran valistettiin, kun puhuin työvoimahallinnossa henkilökohtaisen suhteen merkityksestä.

Vakavaa syrjäytymistä kokenutta ihmistä on yhtä vaikea kuntouttaa suoraan työelämään kuin kahden kuukauden ikäistä vauvaa on opettaa syömään itsenäisesti. Väliin tarvitaan ihmistä.

Sauli Suominen