Kukapa ei haluaisi toteuttaa matalan kynnyksen toimintaa? Sehän kuulostaa kovin asiakaslähtöiseltä ja kaikkien kannatettavissa olevaa toimintaa. Mutta toisaalta jos tarkastellaan sen vastakohtaa, eli korkean kynnyksen toimintaa, niin mitä se on ja kuka sellaista haluaisi? Eikä kaikilla sosiaali- ja terveystoimintaa pyörittävillä yhteisöillä ole tavoitteena matala kynnys. Niin kuin monet asiat ja hokemat tällä alalla kysymys ei ole käsitteestä sinänsä vaan siitä, kuinka periaate käytännössä toimii, eli lyhyesti siitä kokeeko asiakas itsensä tervetulleeksi vai ei.

On muitakin lähellä matalaa kynnystä olevaa termiä. Yksi niistä on etsivä työ. Sekin kuulostaa asiakaslähtöiseltä ja varmasti se edellyttää meiltä ammattilaisilta muuta kuin tiskin takana istumista. Pyllyä on nostettava ja lähdettävä asiakkaita etsimään. Voidaan toimia paikoissa, joissa asiakkaat viettävät aikaansa, esim. suonensisäisiä huumeita käyttävien asunnoissa.

Omassa työssäni olen paljon pohtinut sitä, miten pitkälle sitä etsivää työtä tulisi ulottaa. Selvänä olen kuitenkin pitänyt selvänä, että ”no show” asiakas pitäisi johtaa muuhunkin, kuin pelkkään tilastomerkintään. Asiakkaan pitää saada tietää, että olen hänelle jotenkin merkityksellinen ja tärkeä. Mutta jossain vaiheessa tulee kuitenkin raja vastaan. Asiakkaan toiminta on myös viesti jostain. Hän ei ehkä koe toimintaa merkitykselliseksi tai haluaa jatkaa elämäänsä niin kuin ennen ilman minua. Suhteeseen on kenties tullut eipäs – juupas -vastakkainasettelu.

Sitten on nämä tilanteet, jotka kuuluvat tuohon hiljaisen tiedon alueelle. Jokin sinussa sanoo, että nyt kannattaa jatkaa, vaikka kaikki tekijät puhuvat sitä vastaan. Asiakas ei tule, tai jos saapuu, on kielteinen tai jopa v----lee (saapuminen sinänsä on muuten aina merkki motivaatiosta ja sitoutumisesta). Ehkä paras palkinto tässä työssä on se, kun elämänsä vaikeasta vaiheesta selvinnyt asiakas myöhemmin, vaikka sivulauseessa toteaa: ”Oli muuten tosi hyvä, ettet jättänyt minua yksin silloin, vaikka taisin vähän sitä itsekin haluta”. Silloin tiedät taas, miksi oli hyvä, että valitsit juuri tämän vuorovaikutustyöhön liittyvän ammatin.

Nykyään puhutaan myös löytävästä työstä. En tiedä mutta se tuntuu minusta hyvältä. Vastuu löytämisestä jää työntekijälle. Asiakas saa kuitenkin itse päättää haluaako tulla löydetyksi vai ei. Löytävä työ antaa myös välineet mitata työn tuloksia (tähänkin liittyy tietysti myös ongelmia).

Olisipa käsite mikä tahansa, meidän ammattilaisten tulisi ymmärtää, että se kynnys minkä asiakkaan on ylitettävä päästäkseen luoksemme, on valtava. On tiedettävä minne mennä, on osattava esittää ongelmansa selkokielellä, on tiedettävä mitä haluaa etc. Kerran kysyin puolisoryhmään ensi kerran tuleville, oliko vaikea tulla. Puolet ryhmäläisistä ilmoitti halunneensa hississä lähteä uudestaan alas ja palata kotiin.

Hyvä yhteistyö asiakkaan ja työntekijän välillä on kuin tanssi. Tanssi ei onnistu, jos molemmat eivät ole mukana. Työntekijällä on kuitenkin suurempi vastuu sekä tanssiin kutsumisesta ja ohjaamisesta aina asiakkaan tanssityyliä kunnioittaen.

Sauli Suominen