Blogi: Systeemihäiriöistä - jälleen kerran

28.8.2019

Systeemihäiriöllä tarkoitetaan sellaista tukijärjestelmässä olevaa häiriötä, joka estää apua tarvitsevaa kansalaista saamasta itseään parhaiten palvelevaa tukea. Systeemihäiriö johtaa usein siihen, että asiakkaan tilanne ei parane tai jopa huononee. Voimme tietysti etsiä syyllisiä ja yrittää ojentaa heitä ja pyrkiä parempaan kehittämisen ja koulutuksen kautta. Syyt häiriöihin eivät kuitenkaan usein liity yksittäisiin kohtaamisiin, vaan ne ovat paljon syvemmällä hyvinvointijärjestelmän kulttuurissa. Joku psykiatrian rivityöntekijä totesi osuvasti, että tuntuu vaikealta olla jatkuvan kritiikin kohteena, kun jokaisen käytävän varrella olevan työntekijän valo on punaisella. Työtä tehdään, jotta johdon antamat suoritetavoitteet saadaan täytettyä.

Tätä kirjoitusta lähdin kirjoittamaan Hesarissa olleen kirjoituksen inspiroimana. Kirjoituksessa pohdittiin huonosti voivien nuorten tilannetta Helsingissä. Kaupungin omat palvelut eivät tunnu riittävän, vaan asiakkaita lähetetään HUS-toimintaan, joka taas lähettää heidät takaisin Helsingin palveluiden piiriin ja auttamiseen päästään vasta kun tilanne on äitynyt selvän psykiatrisen häiriön tasolle. Kirjoituksessa pohdittiin myös ennakoivan työn tärkeyttä ja koko perheen mukaan ottamista, heti vaikeuksien alettua.  Miksi näitä asioita ei siis käytännössä huomioida? Nehän ovat olleet suunnitelmien, julkilausumien ja juhlapuheiden asteella jo vuosikymmeniä.

Saadaksemme vastauksen yllämainittuun kysymykseen joudumme tarkastelemaan hyvinvointijärjestelmän ajatusmallia ja toimintakulttuuria (sivuutamme nyt sen tosiasian, että kaikista vaikeimmat ongelmat on tietysti hoidettava ensin). Eiköhän asiakkaita lähetetä eteenpäin sen tähden, että järjestelmän antamien palveluiden ei koeta vastaavan tai riittävän tämän henkilön tarpeisiin. Heti aloitettavan hoidon este voi olla myös se, että asiakasta ei ole tutkittu tarpeeksi, jotta ongelman juurisyy selviäisi ja tätä kautta myös vastuullinen hoitotaho.

Yllä mainittu ajattelu sisältää useita ei julkilausuttuja perusolettamuksia. Ensinnäkin sen oletuksen, että jokaisella ongelmalla on jonkinlainen juurisyy. Toiseksi jokaisella sektorivastuulla toimivalla järjestelmällä oletetaan olevan vastuunsa mukainen keinovalikoima, jolla juuri tätä asiakasta voidaan auttaa. Kolmanneksi, että keinojen löytäminen ja käyttäminen edellyttävät ammatillista koulutusta ja sen mukaista ammattitaitoa. Lisäksi se myös sisältää oletuksen siitä, että ratkaisu ongelmaan saadaan näitä keinoja käyttämällä. Ratkaisun avaimet eivät löydy asiakkaan, perheen tai läheisen taskusta. Tasavertaisella dialogilla asiakkaan kanssa voi olla kuntouttava vaikutus, mutta varsinainen kuntoutuminen ei perustu siihen, vaan ammattilaisen tietoon ja taitoon.

Olen syvästi tietoinen siitä, että tätä ajatuskulkuani voidaan kritisoida. Enkö esim. ole huomannut, että postmodernismi (epävarmuuden aika) on löytänyt tiensä hoitojärjestelmään, että dialogisuutta arvostetaan yhä enemmän ja että monet terapiat nimenomaan perustuvat siihen, että ratkaisu löytyy asiakkaasta itsestään. Kritiikki on varmasti osittain perusteltua.  Haluisin kuitenkin väittää, että hoitokulttuurimme ja sen päätökset vahvasti nojautuvat modernin ajalta peräisin olevalta autoritääriseltä käskykulttuurin ajalta. Valitettavasti myös monet vaikeassa tilanteessa olevat asiakkaat ovat järjestelmän kanssa asioidessaan omaksuneet tämän ajatuksen. Minä en itse voi tilanteelleni mitään, vain ammattilainen voi minua auttaa.

Itse uskon vahvasti, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan ongelmien lievittäminen ei löydy hyvinvointivaltiota paisuttamalla. Ihmissuhdetyössä tarvitaan uusia työtapoja, joissa dialoginen kohtaaminen, perhe ja verkosto, varhainen vastaaminen huoleen ja vastuullisuus ovat käytännön työn ytimessä eivätkä vain johdon juhlapuheiden korulauseita.

Sauli Suominen